Navetta, jossa olin ensin pikkupätkän töissä, oli kuulemma "esimerkillinen" keskikokoinen pihatto. Kun ensimmäisten päivien ajan totuttelin koneiden meluun ja liukkaalla lattialla kaatuileviin lehmiin (joista yhden jalkakin meni siinä rytinässä sijoiltaan), aloin pikkuhiljaa paatua. Samassa paikassa työpätkää tehnyt luokkalaiseni möläytti kerran töiden aikana olevansa kasvissyöjä, ja opettajamme miltei suuttui. Ei kai vain tämän harjoittelun takia? Mitä hän oletti? Nämä ovat tuotantokoneita. Tätähän se on!
Kuvan nauta ei liity tapauksiin.
Kyseisen navetan lehmät olivat erittäin haluttomia tulemaan lypsylle. Niinpä meidät opetettiin menemään kolmen ihmisen joukoissa pihattoon lantakolat kädessä ja ajamaan lehmät väkisin, täytyihän ne lypsää. Muistan, kuinka kaverini vinkkasi huitomaan lehmiä nilkoille, toimii kuulemma. Yritin varovasti, mutta edessäni makaava ayrshire ei liikahtanutkaan, enkä halunnut lyödä sitä. Siinä vaiheessa opettajamme miltei heitti meidät molemmat sivuun edestään, nappasi lantakolan ja löi sillä lehmää alaselkään niin kovaa kuin vain hartioistaan sai voimaa irti. Vatsaani väänsi. Kola pamahti useita kertoja lehmän selkärankaa vasten, ja lopulta lehmä nousi apaattisesti ylös. Opettaja antoi meille molemmille isommat kolat, käski lopettaa kolalla "kutittelun" ja lyödä kuin todellinen pomo. Kaikkein pahinta oli, että joihinkin oppilaisiin tämä upposi ja saimmekin myöhemmin huomata toisten oppilaiden lyövän pelästyneenä ammuvia lehmiä kolilla ja kepeillä oikein olan takaa.
Voisin kertoa vaikka kuinka monta muutakin esimerkkiä eläinten "esimerkillisestä" kohtelusta tässä ”esimerkillisessä" navetassa.
Toinen navetta oli pikkupihatto, varsin tavallinen suomalainen vanha navetta autioituvalla maaseudulla. Vasikat laitettiin emosta erottamisen jälkeen pieniin koppeihin, joissa ei ollut mitään pehkun kaltaistakaan, vaan kova ja ulosteesta liukas, raollinen puulattia. Varsinkin vastasyntyneistä pystyi näkemään, kuinka niitä paleli. Kun vasikat kasvoivat hieman, ne laitettiin pareittain hieman isompiin karsinoihin, jotka tosin olivat aivan yhtä ankeat. Ne juotettiin (kuten muutkin vasikat) vain kaksi kertaa päivässä, eikä niillä ollut karsinassaan lainkaan vettä.
Pahin oli kuitenkin vielä tulossa. Eräänä aamuna isäntä sanoi varovasti, että aikoo tänään nupouttaa kopin kaksi lehmävasikkaa. Olin toki kuullut nupouttamisesta, mutta koulumme navetassa se tehtiin aina eläinlääkärin antamassa puudutuksessa, joten käsitykseni siitä oli aivan väärä. Sen takia suostuin pitelemään kiinni toista vasikoista, kun laitoimme sen pään ensin läpi oudosta metallihäkkyrästä, ja sitten vielä isännän jalkojen välistä. Vasta kun hän otti esiin hehkuvan rautamöhkäleen, ymmärsin ettei tämä ollutkaan sitä mitä luulin. Kun rauta painui vasikan päähän, se huusi kieli pitkällä ulkona, tärisi ja rimpuili koko pienen kehonsa voimin yrittäen riuhtaista itsensä irti. Palaneen ihon karmiva haju tulvahti sieraimiini raudan lopulta irrotessa. Voin pahoin, ja mieleni olisi tehnyt napata rauta isännän kädestä ja heittää se ulos ikkunasta. Ennen kuin ehdin toipua järkytyksestä, sama tehtiin toisellekin puolelle. Kun isäntä päästi irti, vasikka potkaisi itsensä irti minunkin otteestani ja lysähti aivan voipuneena huohottaen ulosteiselle puulattialle. Se vapisi ja oli aivan selvästi järkyttävissä tuskissa. Olin niin pelästynyt, että en hetkeen osannut tehdä muuta kuin seistä paikallani siinä samassa asennossa ja toljottaa eteeni. Palanut nahka kärysi nenääni, ja vielä äsken hauskan näköisesti karsinassa hypähdelleen pikkuvasikan päässä ammotti kaksi punamustaa kraateria. Toinen vasikka väistyi pelästyneenä nurkkaan. Emme nupouttaneet sitä koko loppuharjoitteluni aikana, sillä isäntä taisi arvata, ettei saisi minusta apuria uudelleen. Kun pääsin kotiin, menin suihkuun ja istuin sen alla varmaan tunnin miettien sitä, mitä äsken tapahtui.
Hän teki kolmannen asteen palovammat eläimelle. Minä pidin kiinni. Mitä se vasikka ikinä oli kenellekään tehnyt? Minä todella satutin eläintä.
Navetta oli muutenkin hyvin synkän oloinen ja todella likainen. Ja koska ruokaa annettiin liian vähän, lehmät ryntäsivät syömään aina kun heiniä alettiin talikoida ruokintapöydälle. Tässä vaiheessa arimmat niistä jäivät taka-alalle ja usein lopulta täysin ilman ruokaa. Lehmät myös kompuroivat liukkaalla lattialla juostessaan ja kaatuilivat välillä rajustikin lyöden päätään ja raajojaan metallitolppiin. Kaikkein ankein tilanne oli kai nuorkarjalla, jotka olivat muutaman yksilön ryhmissä naurettavan pienissä karsinoissa, joissa ei ollut pehkua ja joista ei päässyt edes ulos. Siellä ne elivät elämänsä ensimmäiset pari vuotta joka ikinen päivä. Lehmillä oli myös ylipitkiä sorkkia, minkä vuoksi joidenkin niistä oli todella vaikea kävellä. Yhdelle tuli harjoittelun aikana todella paha utarepolkema, ja teki pahaa katsoa sen tuskaista lypsämistä kaksi kertaa päivässä. Lehmä oli siinä tilassa monta viikkoa, ennen kuin isäntä lopulta lähetti sen teuraaksi.
Tässä on minun näkemykseni suomalaisilta "perhetiloilta, joissa jokaisella lehmällä on nimi." Ja mitä olen kuullut niistä navetoista, joissa luokkakaverini harjoittelunsa olivat, eivät ne olleet sen parempia.
- Eläintenhoidon perustutkinnon opiskelija